Tämän piti olla tietokirja. Lopputulos on kaukana siitä.
Suurin oivallukseni, jonka sain tämän kirjoitusprosessin aikana, on, etteivät tarinat synny ennen aikojaan. Ne tulevat, kun ovat löytänet paikkansa ja aikansa, sillä ne itse määrittävät tarpeensa tulla kerrotuiksi. Sen vuoksi kenenkään ei pitäisi ottaa kunniaa niiden keksimisestä, sillä joskus, hyvin usein, ne vain päättävät jäädä kertomatta.
Tämän teoksen sivuille syntyi vuodenkierron verran lyhyitä, lastumaisia eräkertomuksia Suomen ja Saamenmaan luontokohteista. Olen tietoisesti jäsentänyt sisällöt kahdeksan arktisen kuukauden mukaan pakkastalvesta hankikantoon, jäidenlähdöstä keskiyön aurinkoon, sadonkorjuusta ruskaan ja ensilumesta joulukaamokseen. Näin ollen ja näiden kansien välissä nämä muistot sulautuvat yhdeksi pitkäksi kertomukseksi, jonka jokaisella tarinalla — vaikka eri kohteista kertovatkin — on yksi yhteinen tekijä. Sinä.
Monien eräkirjojen perustuessa (täysin oikeutetusti) kirjoittajan ja luonnon väliseen suhteeseen, nämä tarinat on kirjoitettu minulta muille: Ihmisille, jotka ovat kulkeneet kanssani elämäni poluilla, sillä heistä me aina lopulta kerromme. He lopulta ovat niitä, jotka ovat muovanneet meistä sen, keitä me olemme.
